Kirppistelyä pt.13

Tein pieniä lupauksia vuoden alusta, en sellaisia merkittäviä joihin jossain kohdin pettyisin, vaan ihan pieniä ja sopivia. Mitä tulee tavaraan niin nautin ostohetkestä siinä missä kuka tahansa, toisinaan se tarve tehdä hankinta on pääpainona eikä tavara itse. Joten sellaisen tunteen iskiessä on paras lähteä kiertämään kirpputorille ja ennen sisään astumista tehdä tietoinen päätös siitä mitä etsii. Tarkoitan käytännössä itseni kohdalla sitä, että ikään kuin säädän päänsisäisiä parametreja skannatakseni myyntipöydistä vain niitä tiettyjä sen suuntaisia. Tällä hetkellä keskitän tutkaa tyhjiin valokuva-albumeihin ja säilytysrasioihin.

 

Vanhat, mielellään tyhjät uudenveroiset albumit ovat katoavaa käyttötavaraa. Kuvat otetaan ja tallennetaan ensisijaan digitaalisina joten hyllyissä turhina lojuvat kuva-albumit päätyvät kirpputoreille joista poimin ne itselleni talteen. Niitä voi käyttää moniin eri tarkoituksiin kuin vain filmikuvien esillepanoon, kuten leikekirjoina tai kiiltokuvien säilytykseen. Rakastan mummolassa käydessäni selata vanhoja kuvia ja toivon voivani jatkaa perinnettä eteenpäin. Luoda kokonaisia albumeita vaikka teemoittain. Yhden on jo varannut omia häitäni varten, toiseen haluan tallentaa tulevia Joulunaikoja ja kolmanteen kerätä lehdestä leikkaamiani reseptejä yksiin kansiin.

Yksinkertaiset säilytyskorit ovat monikäyttöisiä ja tämän hankin vartavasten hedelmäkoriksi. Se kustansi vain euron ja hedelmät näyttävät kauniilta kannustaen nappaamaan niitä välipalaksi.

Kauniit vanhat peltirasiat varastavat sydämeni. Alkujaan etsin sopivaa rasiaa manikyyrivälineiden säilyttämiseen, mutta tämän nähdessäni tajusin löytäneeni täydellisen rasian piparkakuille ja muille kekseille. On jotenkin mukavampaa laittaa pöydälle purkki täynnä pipareita kuin kaivaa kaapeista useampi pahvipaketti ja kaivaa niitä esiin muovista. Lapsena kun käytiin kylässä naapuriviljelijän luona, heillä oli aina tuoda eteeni iso peltipurkki täynnä keksejä joista valita mieluisimmat. Söin aina kaikki Dorikset jos niitä vain oli.

Class of -22

Most Likely to Join a Circus

Itseni esitteleminen tuntuu mahdottomalta vaikka olisin tarinan keskeisin henkilö. Se mistä kaikki alkoi on liian pitkästyttävä ja masentavaa kerrottavaksi, en tietäisi mistä kohtaa aloittaa. Kaikki on olennaista yhtä paljon ja vähän joten se siitä. Sovitaanko että aloitamme tästä hetkestä. Näettekö tuon joka ajaa punaisella pyörällä kulahtaneessa frakissa, se olen minä. Olen kolmatta viikkoa mennyt tukka putkella hoitaen asioitani kuin melkein aikuinen. Olen hiljattain muuttanut uuteen asuntoon josta olen päättänyt rakentaa oikean kodin. Aikaisemmassa kämpässä ei ollut mitään vikaa, mutta siitä puuttui kunnon keittiö. Nyt minulla on vihdoin sellainen enkä ole sittemmin osannut pysähtyä kun kaiken täytyy olla valmista ennen suuria juhlia!

Syksyinen ilma kirpaisee ensihallan purressa, ilman hanskoja ei pärjää enää. Kirjoitan aamuisin listan asioista joita käyn päivän mittaan läpi ja yliviivaan tyytyväisenä kohtia yksitellen. Vaikka mikään ei tunnu edistyvän ja kaikki on kaoottista, voin olla varma että tärkeimmät asiat on hoidettu. En pidä yllätyksistä ainakaan laskujen muodossa. Olen päättänyt aloittaa alusta ja sitä varten tarvitaan uusi ilme. Kampaaja on jo varattu.

Ainiin! Jotain voisin silti kertoa itsestäni, yritän ihan oikeasti. Minua pidetään kai vähän outona. Olen aina uskaltanut haaveilla suuria vaikka vaikuttaisin epätodennäköisimmältä vaihtoehdolta niiden toteuttajaksi. Vietän enimmän aikani yksin ja pysyttelen melko etäällä kaikesta enkä juuri saa kutsuja bileisiin tai treffipyyntöjä. Monelle itsestäänselvät asiat tulevat tietooni jälkijunassa enkä ole aina perillä mihin juonenkäänteisiin minut on liitetty. Yhdestä asiasta ainakin voi olla varma, olen ulkopuolinen. Siksi minut on helppo ottaa hahmoksi kun jutun kertoja tarvitsee tarinaansa jännitystä. Tähän asti olen ollut niistä välittämättä. En ole aina se samaistuttavin tyyppi, mutten myöskään helposti samaistu muihin. Olenkin koittanut pysyä näkymättömissä, mutta se tuntuu vain lisäävän tuulta purjeisiin.

Onkin erikoista että sellaisena joka viihtyy paljon itsekseen joutuu huomion keskipisteeksi. Moni voi kokea ristiriitaisena kuinka joku yhtä vetäytyvä ihminen kuin minä haaveilee esiintymisestä ja näkee päiväunia laulutähteydestä. En osaa antaa siihen kunnollista vastausta. Tiedän vain herkästi hukkuvani lukuisten naamioitteni taakse joten on kenties aika paljastaa kasvonsa ja alkaa kirjoittaa omaa tarinaansa jossa seikkailen kaiken päihittävänä sankarittarena. Kuka muukaan sitä osaisi paremmin kertoa kuin päähenkilö itse.

°•. ✿ .•°

Nimeni on Sini! Pelkkä Sini vain. Äitini on suomalainen ja isäni ranskalainen. Kasvoin pikkuveljeni kanssa 90-luvun vaihteen ja alun Saksassa ranskankielisillä kasarmeilla. Olimme ainoat Suomea puhuvat siellä ja luulin lapsena olevani maailman ainoa Sini. Kaikki muuttui kun aloitin ekan luokkani Suomessa ja tulin kasvotusten kulttuurierojen kanssa. Lama näkyi meillä eri tavalla, kaikki oli extraa koska ei ollut entuudestaan paljoa mistä luopua. En tiennyt mitä ohjelmia muut katsoivat telkkarista tai mikä oli suosittua, en edes tiennyt mitään jääkiekosta. Puhuin Suomea kuin muutkin, mutta minulta puuttui ymmärrystä joistain sanoista. Kuten, kun minulta kerran kysyttiin ”mitä harrastat?” en tiennyt mitä siihen kuuluisi vastata koska sitä ei oltu koskaan aikaisemmin kysytty. Täyttäessäni ystäväkirjaa kopioin muiden vastauksia etten vaikuttaisi liian erilaiselta ja koska olin käynyt koulua kasarmilla jo aiemmin, osasin lukea ja laskea sekä kirjoittaa sujuvaa kaunoa. Minut pakotettiin luopumaan kaunokirjoituksesta koska aloitimme luokan kesken vasta tikkukirjaimista ja opin nopeasti että Suomessa minun odotettiin sopeutuvan. Se oli kuitenkin vaikeaa koska tuntui että tein mitä tahansa, erotuin silti joukosta eikä se ollut koskaan hyvä asia.

Onnekseni minä harrastin vaikka mitä vaikken tiennyt sitä silloin. Olen aina tykännyt kirjoittaa tarinoita sekä piirtämisestä ja laulamisesta. Rakastin Disney-elokuvia ja minulla oli melkein kaikki klassikot videokasettina alkuperäisinä amerikkalaiskopioina koska Yhdysvallat olivat myös aikoinaan miehittäneet Saksaa ja heidän kasarmeille maahantuotiin paljon viihdettä. Vaalin niitä aarteinani ja katsoin niitä yhä uudestaan laulaen prinsessojen mukana. Opin niiden ansiosta Englannin kielen koska niissä ei tietenkään ollut tekstityksiä. Ensimmäinen barbini oli Disco Jeans Barbie ja sen mukana tuli musiikkikasetti joka oli aarteeni. Tanssin ja lauloin sen mukana koska halusin itsekin olla supertähti. Sidoin Lego-nauhurini mikrofonin sängynlaitaan, suljin valot ja painoin välkkyvän karkkisormuksen päälle diskovaloksi. Se oli kuitenkin minun ikioma salaisuuteni, kukaan ei saisi tietää mistä oikeasti haaveilin kuin vasta paljon myöhemmin.

Mietin, että jos kirjoittaisin itseni omaan tarinaani niin haluaisin sen olevan kuin tämä ihana barbielokuva joka onnistuu alle puolessa tunnissa käymään läpi kaiken mitä elämältäni haluan. Enkä minä odota että kukaan ymmärtäisi haaveitani jatkossakaan tai odota että minusta oikeasti tulisi kuussa keikkaileva maailmanrauhanlähettiläs. Oikeasti haluan olla vain ihana! Lienee turhaa mennä yksityiskohtaisemmaksi. Olen sen oppinut ettei muiden päätä enää käännetä kun ovat jotain päättäneet, ei ainakaan minun. Minussa tulee elämään ainiaasti kaksi puolta joiden välistä harmoniaa vaalin. Niiden väliltä valitseminen ei tule kuulonkaan. Rakastan itseäni kokonaisena! 

SINI

Pyhä kauhu

 Tunnelmaksi

Rakastan olla täällä, vaikken sitä mielestäni täysin sisäistä tai osoita muka riittävästi kiitollisuutta. Tunnekirjon laajuutta on vaikeampi kuvailla.Yhtenä hetkenä suren kaikkea taakse jäänyttä ja uupumus vyöryy ylitse, toisena hetkenä ihailen pölyhiukkasia aamupäivän auringossa enkä saata uskoa minne olen päätynyt. Tämä on silti parasta aikaa vaikka melankolia ajoittain vierailee, erityisesti maisemien osalta. Olen synkkyyteen taipuvainen ja pimeään kallellaan. Olen talvehtija ja näihin aikoihin tapoihini kuuluu kaiken laittaminen valmiiksi sulkeutuakseni luolaan. Haluan aloittaa vuoden niin puhtaalta pöydältä kuin mahdollista ja ryhdyn toimeen hyvissä ajoin. Kun ruska vasta enteilee alan solmimaan lankojani ja viimeistelemään kuvioita, välillä niinkin tehokkaasti että kadun. Kuuluen osaksi perinteitä joita luon lisää omaan tahtiin, lainaten muistoista ja elvytellen unohtuneita. Kuitenkin ollen selvästi uutta.

 

Olen tehnyt aivan kummallisia asioita kuten tuulettanut vuodevaatteitani verannalla ja ulkoillut joka ikinen päivä. Vastaanotin eilen ensimmäisen lähetyksen klapeja ja pinosin niitä kottikärryiltä liiteriin. Muuttolaatikoiden purkaminen edistyy vähän kerrallaan. Karsien sillä mielellä mikä kipinöi iloa ja mikä menee kirpputorille myyntiin. Pyyhin pölystä isoäidiltä saadun kasettiradion ja asetin sen keittiön pirttipöydälle ikkunan eteen. Hain omalta pihalta omenoita siivilään ja kutsuin ystäväni syömään. Soitin lahjaksi saatuja nauhoituksia 80-luvulta ja valmistin uuniomenapaistosta kiitoksena polttopuista. Suunnittelen mielessäni Kekrien kattausta aikeena ottaa kotimainen syysjuhla tavaksi takaisin.

 

Aamupiirretyksi valikoin Piha-aidan tuolla puolen jonka olen parissa suoratoistopalvelussa nähnyt tulleen vastaan. Kymmenen minuutin mittaiset lokakuun teemaan istuvat jaksot kestävät sopivasti kahvikupillisen verran. Kyseessä on viehättävä suloisen karmiva sarja jossa harhaillaan synkässä metsässä sadonkorjuun aikaan. Muuta hyvää katsottavaa sesongin henkeen, kenties harvemmin mainittuja, ovat ainakin: Lumikki mustassa metsässä (1997), OZ-Ihmeiden maailma (1985), NIMH-Rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa (1982), Batman-Mustan kostajan paluu (1993) ja erityismainintana Casper (1995) koska yhdessä kohtauksessa on aamiaiskone.

Lähdin kameran kanssa tutkimaan uuden kotini ympäristöä kun aurinko paistoi niin kauniisti. Olen perustuksiani myöten ihastunut, tunnen jollain tasolla löytäneeni maailman uudestaan. Vältän tietoisesti sanomasta eläväni elokuvassa kun juurikin tavoittelen kokonaisvaltaisempaa kokemusta ruudun tällä puolen. Näen itseni enemmän lavastajana, ohjaajana ja käsikirjoittajana kuin valmiin tuotannon tähtenä. Esiintyminen on toki suurimpia iloja joita olen saanut kokea, tosin yhtä paljon ellen jopa enemmän olen nauttinut esitysten suunnittelemisesta. Miettien kenet minä luon astumaan lavalle ja minkä naamion puen sinä iltana ylleni. Minunkin oli vaikea käsittää kuinka monella alueella vaikutin että se saatiin halutulla tavalla toteutumaan, epäselvää ei kuitenkaan ollut missä asioissa muiden osaaminen ja lahjakkuus oli korvaamaton. Mitä vähemmän tultiin vastaan sitä enemmän uskoin itseeni, koska koin sen haasteena osoittaakseni että aliarvioimiseni tulee olemaan mitä nöyryyttävin kokemus niille jotka siihen erehtyivät. Se ei kuitenkaan polttoaineena kanna pakollista pidemmälle. Sellaisen omaksuminen asenteena teki minusta kurjan ihmisen.

 

Ehkä joskus vielä palaan lavoille, mutta olen hyväksynyt senkin lyhyenä taakseni jääneenä ilmiönä. Joten vastaan kollektiivisesti kaikille ettei käynnissä ole suunnitelmia musiikin saralta, eikä ole suurempaa yritystä sellaisen aloittamiseksi. Eikä kyse ole lainkaan siitä etten ymmärtäisi sen merkitystä, vaan juurikin siksi että vaalin sitä hartaasti. Nyt on hyvä aika keskittyä johonkin muuhun. Kuten maisemiin. Välillä iskee syvä kaiho kun kaipaan viereeni jonkun jolle osoittaa sormella kaiken vastaantulevan kiinnostavan. Ratkaisen puolet pulmastani ottamalla enemmän kuvia ja jakamalla niitä saatesanoilla. Yksinäisyys antaa aina tilaa ja tarvitsen tilaa hyvin paljon, välillä kuitenkin tuntuu että siitä saattaisi riittää jakamiseen. Olen silti ennemmin yksin kuin ymmärretty väärin. Olen kyllästynyt eksymään itsestäni. Olen kyllästynyt naamioihin, sillä rakastan mitä niiden alta löytyy.

 

Koen outoja pelkoja. Yksi niistä on massahysteria jonka seurauksena hätääntynyt yhteisö etsii joukostaan syntipukin ja valitsee eniten ulkopuolisuudellaan erottuvan. Elämme yhä aikoina kun todennäköisempänä pidetään naisella olevan yliluonnollisia voimia, kuin hyväksyä hänen olevan viisaudessaan arvovaltainen. Jotain vastaavaa omituisuutta löytyy minustakin ja itsetietoisuus sen osalta kaivaa yhä syvempää kuilua. Kas jos sen kehtaa sanoa ääneen mitätöi kaiken sanomansa. Sen varaan lasken, että jatkossakin olen vain yksi liikoja luuleva typerys josta ei kannata piitata. Jättäkää minut luutani ja kissani kanssa rauhaan pitämään taloani siistinä pölyltä ja vapaana tuholaisista. Olen oppinut kantapäitteni kautta, että minua ja perhosten siipiä vieroksuvat vain saalistajat. Pelkoni ei ole perusteltu, se on kuin jäänne jostain lapsena nähdystä uutiskuvasta jota kukaan vanhempi ei ollut paikalla sulkeakseen pois. Jääden varjona vellomaan aliseen tajuntaan.

Vanhan saunan ovi aukeili tuulessa, kiitin kutsusta ja vastasin että toisella kertaa. Näin ensimmäisen painajaiseni täällä muutama yö takaperin. Istuin työhuoneessani lukien toisen kertomaa lapsensa kadottaneesta äidistä ja kun yhdistelin tarinan haaroja, totesin hänen tulleen tämän syödyksi. Siinä samassa työhuoneeni oven takana vilahti pimeä ihmishahmo ja ymmärsin paeta heti. Lukitsin perässäni lukkoja, juoksin portaikkoja alas ja löin ovia kiinni hidastaakseni käytävää pitkin verkkaisesti lipuvaa kasvotonta naista. Mikään este tai hidaste ei vaikuttanut naisen etenemiseen, nainen seisoi aina muutaman askeleen päässä takanani. Kun käännyin katsomaan onko hän vielä kannoillani, näin hänen lähestyvän pimeäkasvoisen siluettinsa piirtyvän selkeämmäksi ojentaen minua kohti hitaasti toista kättään vailla minkäänlaista ääntä. Säpsähdin vuoteestani aamuyöllä ja yritin kaikin keinoin muistaa edellisen päivän mukavia kohtaamisia etten nukahtaisi samaan uneen uudestaan. Unen jatkuessa pidin käsissäni naisen kasvoja jotka tuntuivat pehmeän silikoniselta naamiolta. Naamio puhui minulle. Naisen raskaasti meikatut kasvot katsoivat suoraan minuun ja selitti taukoamatta kaikesta mahdollisesta, lopulta vaatien lujaa sovittamaan kasvot omiini. En ollut tekemässä sitä ja kun kieltäydyin, kasvot menivät elottomiksi huokaisten viimeisenä: sinä siis tiedät.

Kirjoitan tuskasta kauniisti ja kaikki vanhat lauluni kertovat tyhjyydestä. Olen onnistunut alkemiassani niin hyvin ettei yleisö halua nähdä kaavan muuttuvan, vai kenestä oikein puhutaan? Melankolia nostaa verhoa ja näyttää tyhjän katsomon. Eihän täällä ole kukaan ja se on totuus, miksi valehtelisin. Näytelmä on aina performanssi lavaa ja katsojia myöten, verho ei erota faktaa fiktiosta. Se on vain pala kangasta. Onko kyse enemmän siitä etten itse uskalla muuttua kun luulen saaneeni halutun reaktion, ei täällä kukaan ole aikoihin taputtanut seisaallaan. Sali kaikuu ja kumisee autiona. Voisinpa sanoa teille että kaikki oli vain unta, että palasin harharetkiltäni takaisin tuttuun narratiiviin. Olittekin ohjaksissa koko tämän ajan ja minä liian jääräpäinen sitä sallimaan. Kaikki päänvaiva johtuikin vain kitkasta ja lankesin omaan ylpeyteeni. En ehkä tiedä totuutta, mutta varmaksi väitän ettei se ole tämä. Minussa on riittämiin syvyyttä ja ilmaisutaitoa ilman että jatkuvasti katson reunalta alas. Toivottavasti viihdytte kun yritän saada olonne mahdollisimman epämukavaksi, näin tulevien pyhien kunniaksi.

 

Se on aika vuodesta kun möröt juhlivat ilman naamiaispukua.

Rakastan olla täällä, sanoin sen ihan alussa. Tarkoitan sitä. Rakastan arkista selväpäistä pirttipöydän ympärillä häärimistä ja perinteisiin rooleihin sekaantumista. Aion nauttia tästä olemisesta täysin rinnoin ennen kuin seonnut joukko hurmoksessaan upottaa minut suohon sadon turmelemisesta. Katson sillä välin romahdusta vierestä kun lopetin kannattelemisen, eikä minua ole syyttäminen jos olin ainoa joka rakennelmaa piti enää ylhäällä. Olisinpa aikaisemmin tajunnut potkaista penkin sen alta.

 

Joten miksi itken kuin olisin menettänyt rakastajani toiseen aikajatkumoon eikä häntä tänne sen vuoksi ikinä syntynyt, vaan silti sydämeni suree kuin se yrittäisi muistaa jotain minkä vuoksi kävi sotaa jonka hävisin, etten unohtaisi häntä kuin tätä ei olisi koskaan ollut olemassakaan. Osoitan naurahtaen sormella talon alle kiirehtivää siiliä, hänelle joka ei seiso vierelläni. Mielen puolikas, mielipuolinen.

 

Minulta kysyttiin hiljan voiko sille sisäiselle tyhjyyden tunteelle lainkaan mitään, vastasin että ei. Ainakaan sitä ei kannata yrittää täyttää jollain myrkyllisellä. Huomionsa harhauttamista voi tehdä paljon rakentavamminkin. Pakenemisen, rappion ja riippuvuuden sijasta voi vaikka leipoa piirakkaa! Tyhjyys kannattaakin kohdata tunteen sijasta tilana jonne loputtomasti laajentua. Suurin valhe on vastauksien saatavuus, kun puhutaan elämästä sen ainoa vakio on kuolema. Tapasin hänetkin kerran eräällä kesäisellä polulla jota reunusti villiintynyt heinä. Hän oli minusta kaukana ja ensin säpsähdin valkoisena auringossa hohtavaa humanoidia joka seisoi paikoillaan keskellä kulkemaani reittiä. Halusin kääntyä takaisin mutta jokin minussa rohkaistui ja päätin kohdata olennon. Hän pysyi liikkumati lähestyessäni kunnes seisoimme vastatusten. Olento ei ollut mikään, ei kukaan eikä huokunut minkäänlaista tuntemusta mihinkään suuntaan. Silloin tunnistin hänet. Se oli kuolema. Hän ei ollut hyvä eikä paha, hän vain oli eikä antanut mitään syytä miksi häntä pitäisi pelätä tai ihailla. Kävelin hänen ympäri ja ymmärsin ettei hän ollut edes olento. Kiersin itseni mallisen kolmiulotteisen hahmon joka oli kirkasta puhdasta valoa. Olisin voinut halutessani kulkea portista läpi, mutta mikään siihen ei hoputtanut. Joten jatkoin matkaani.

 

Oma pakenemiseni, rappion romantisointi ja riippuvuuteen ripustautuminen loi kaivattua yhteenkuuluvuutta. Tein itseni näkyväksi piilottamalla olennaisen, kaiken omituisen. En halunnut paljastuvan kuinka olemassaolon julma pila kiersi terää haavassa tuomalla luokseni ajoittain onnen pilkahduksia. Sellaisen joka lupaa että kaikki siihenastinen kärsimys on ollut sen arvoista, miten olen saavuttanut tärkeän pylvään ja tästä lähtien kulku on aavistuksen loivempaa. Ainoastaan sen vetäytyen yhtä nopeasti vain näyttääkseen mistä minun seuraavaksi kuuluu tuntea jääväni paitsi, sillä onneen pystyminen merkitsisi olevani valmis ja siihen kaikkeus pysähtyisi. Yksinkertainen unelmani tanssista ja laulusta ei olekaan niin viaton kun sen värähtelyt toisivat mukanaan maailmanlopun. Siksi ilon ja rakkauden päästäminen valloilleen kuuluu annosteltavan juuri sellaisella mitalla ja ajoituksella ettei ikävästään koskaan pääse kokonaan yli. Kun kuitenkaan ei ole kyse mistään satunnaisesta, vaan tiedostavasta ilkikurisesta kosmisesta kostonhimosta. Rikokseni vakavuus josta minua rangaistaan on asteeltaan ymmärryksen ylittävää enkä tule saamaan siihen selvyyttä kuin maksamalla sielullani sen mitä olen korkeampien voimien mielestä velkaa. Voin täällä helvetissä juomani kanssa istua seuraksi samaan pöytään ja olla yhtä hukassa kuin muutkin. Hukuttamalla itseäni pulloon unohtaakseni seuraukset, kun viimein uskallan rukoilla kohdalleni seuraavaa pilkahdusta.

 

Näin kerran unta kuinka kävelin kadulla tavallisena arkipäivänä ja yhtäkkiä taivas muuttui väläyksessä helakan punaiseksi. Jokainen kulkija tiesi mikä oli koittanut ja siinä sekunnissa etsimme lähimmän silmäparin ja syöksyimme halaamaan toinen toista. Seuraavalla sekunnilla ei ollut mitään enää jäljellä. Heräsin ihmeellisen onnellisena kun mietin sängylläni maaten miten ihmiskunta huokaisi viimeistä kertaa syleilyssä. Olen todistanut monien maailmojen tuhoa ja se oli yksi lempeimmistä. Pahinta ei ole pahin mahdollinen. Pahinta on paljastuminen. Kun viimeisenkin naamion nostaa kasvoiltaan eikä siellä ole takana yhtään mitään, pelkkää tyhjyyttä. Jonka täyttää millä ikinä haluaa. 

 

Valitsen taikuuden, kauneuden, luovan harhan ja rakkauden. 

Olen täten tehnyt mitättömäksi sen mikä mieltäni kahlitsee. 

 En anna enää vastusta joten pysähtymätön voi enää vain antautua.

 

Ei muista täällä vielä jakaneeni, mutta kirjoitin muistelmia ajastani tutkijana vampyyrien luona. Tarina on täysin tosi, mutta siihen ei tarvitse uskoa. En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa sille jatkoa, toiveissani on uppoutua siihen jonain pimeänä iltana. Ensimmäisen osan voi lukea allaolevasta linkistä. Se on tyyliltään perinteistä goottilaista kauhua, vuodenaikaan enemmän kuin sopiva.

+ Hexagon osa I +

Lokakuun paletti

 

Muutto itsessään on hoidettu, jäljellä on tavaroiden purku ja muu asettuminen. Vaikeinta on rutiinin puute ja hidas aloitus. Kissa etsii uusia paikkoja minne istahtaa ja itselläkin on siinä vielä haasteita. Väsymys iski urakan jälkeen kunnolla ja ensimmäiset päivät ovat menneet sumussa. Viime kuu meni kokonaisuudessaan joko pakkaamiseen tai kipeänä ollessa, kun muuton hetki lähestyi kytkin itseni sen ajaksi pois päältä. Kriittiset päivät kuljin autopilotilla ja sivuutin puolikuntoni parilta viikolta joilla elin yksin nuudeleilla ja mehuvissyllä. Jännitin turva-avaimen löytymistä joka oli lopulta siellä missä sen pitikin. Monta asiaa kerrostui samalle jaksolle ja suurin teema oli muuton lisäksi henkilökohtaisempi muutos. Askartelin yksinään leikekirjaa pari viikkoa koska en halunnut flunssan verukkeella tarttua älypuhelimeen. Välillä tuntui jopa siltä että olin onnistumassa ylittämään huteralta tuntuvan sillan jonka alla meluaa peikkoja.

 

Palikkapuhelin

Uhoin vaihtavan älypuhelimeni vanhaan Nokian palikkaani kunnes se hajoaa lopullisesti ja siihen meni alle vuorokausi. Akku pullisteli sen näköisenä etten uskaltanut pitää sitä kädessä, lisäksi puhelin on valmiiksi puhki käytetty. Näppäinten pinta on pahasti kulunut ja laturin suojaläppä irtosi kokonaan. Muistan hankkineeni sen silloin kun lopetin työni kännykkäpelitestaajana ja halusin tyhjentää mielestäni kaikkien tuettujen mallien numerosarjat koska muistin ne ulkoa. Älypuhelimet olivat silloin tuloillaan ja ala koki nopeita isoja muutoksia. Muistan käsitelleeni ihan ensimmäisiä älypuhelimia ja koekäytössä totesin ruudun kosketusherkkyyden puutteelliseksi, sen käyttö turhautti niin paljon että sanoin silloisille työkavereille ettei sellainen tulisi ikinä menestymään. Olen käyttänyt jälkimmäistä esimerkkinä miksei minulta kannata kysyä teknologian uusista tuulista, olin tehnyt harvinaisen virheellisen päätelmän. Tosin, nyt mietin sitä uudestaan. 

Vaiheet ovat luonnollisia ja alkuhuuman laantuminen odotettavaa, mutta harvoin olen kokenut niin suurta ja kasvavaa vastenmielisyyttä tuotteeseen tai sen luomia ilmiöitä kohtaan. Maailma tuntui muuttuvan silmänräpäyksessä. Olen omistanut kaksi älypuhelinta kahdeksan vuoden aikana ja se tuntuu ikuisuudelta, kuin ei olisi aikaa niitä ennen ollutkaan. On mahdotonta sisäistää kuinka ei ole kulunut edes vuosikymmentä ja kuinka luonnollisen tasaantumisen sijaan minussa tapahtuukin ankara vastareaktio. Asia joka muutti maailmaa ei ehkä tulekaan löytämään paikkaansa siten kuten uskottiin, vaan kitketään kuin rikkaruoho sen paljastuessa haitalliseksi ennen kuin tekee hedelmättömäksi koko maan. Minun täytyy miettiä tämä uusiksi ja henkilökohtaisesti siten joka palvelee itseäni parhaiten. Olen tullut ratkaisuun joka muokkaantunee matkan varrella, mutta on tähän asti se toimivin. Hankin uuden palikkapuhelimen.

Tämä laatikko on ilmeisesti ollut aikoinaan lahjarasia jollekin kultasepänliikkeen tuotteelle. Tyhjensin sen sisukset pehmusteista ja vuorasin pinnan ilmastointiteipillä. Alun perin se toimi manikyyrivälineiden säilyttämiseen, mutta huomasin että kokonsa puolesta oli täydellinen älypuhelimelleni. Alkuvuonna aloin sulkemaan laitetta useammin ja laitoin sen laatikkoon talteen jottei pimeänä hukkuisi tai vahingoittuisi, se lisäsi myös yhden kynnyksen lisää tarttua siihen. Laatikkoratkaisu toimi hyvin helmikuun loppuun jonka jälkeen selasin uutisia viikkotolkulla palaten takaisin vanhoihin tapoihini. Tällä kertaa haluan olla perusteellisempi. 

Vaihdoin älypuhelimeni liittymän halvimpaan mahdolliseen umpisurkealla netillä. Tarvitsen laitetta kuitenkin välillä ja on joissain asioissa välttämätön. Sen rinnalle hankin Nokia 6310 peruspuhelimen jossa on mukana pieni kamera kuvaviestejä varten johon hankin prepaid-liittymän. Pidän sitä ensisijaisena välineenä yhteydenpitoon jota kannan mukanani. Vaihdan siis numeroni uuteen säilyttäen kuitenkin edellisen liittymän. Tämä sillä ajatuksella että voin pitää älypuhelinta pidempiä aikoja suljettuna ja olla silti saavutettavissa kun siihen on todellinen tarve. Poistan sillä stressin että jotain tärkeää menisi ohi, soitonsiirrot on myös keksitty. Se sallii minun pitää puhelinta kiinni hyvässä suojassa etenkin jos sen laittaa vielä minigrippiin jonka läpi kosketusnäyttö toimii silti.  Näiden myötä minun ei tarvitse luopua laitteesta kokonaan ja puolitan kuukausittaisen laskuni. Älypuhelin muuntautuu siis käytössä taskutietokoneeksi johon tulee netti wifillä. Hankin prepaidin koska en halua maksaa jatkuvasti kahdesta liittymästä. Pärjään näillä alkuun ja säädän parametrejä tarpeeni mukaan.

⋆⋅☆⋅⋆

Jo vuosien ajan olen siistinyt digijalanjälkeäni poistamalla vanhoja unohtuneita tilejä ja vahvistamalla yksityisyysasetuksiani. Olen hiljalleen vähentänyt aktiivisuuttani useilla alustoilla tai poistunut niiltä kokonaan. Haluan itselleni jotain selkeän yhtenäistä jota jaksan ja koen mielekkääksi ylläpitää, etenkin kun puhutaan julkisista profiileista kuten tämä päiväkirja ja sen sivupalkki sisältöineen. Nautin siitä että minulla on preesens eetterissä koska omistan luontaisen tarpeen jakaa. Jakaminen on minulle tärkeää, oli se sitten kuvaa, tekstiä tai ääntä. Pidän kokonaisuuteen panostamista itselleni tärkeänä ja ulottuu siksi ruudun kummallekin puolelle. Lähestymällä asiaa näin rajaan ilmaisuani tiettyyn kanavaan ja haluan kohdistua eritoten tänne. Se tuntuu toimivan.

Koska olen itseni suhteen perusteellinen toivon toki muidenkin löytävän täältä oikopolkuja jos ovat samojen ajatusten kanssa painineet. Nämä eivät ole yksinkertaisia asioita päätellä saati toteuttaa kuin ehkä toivoisi. Totta puhuen näitä selvittäessä kiersin jatkuvasti ympyrää ja tunsin putoavani toistuvasti uuteen ansaan, siksi kirjoitan tästä täällä koska en olisi halunnut käydä sitä läpi ollenkaan. Hienoa jos joku onnistuu luomaan rajat älypuhelimeensa ilman että tarvitsee sitä monimutkaistaa. Yksi koko ei kuitenkaan sovi kaikille eikä ole häpeäksi. Saavutan yksinkertaisimmankin asian absurdin monimutkaisten ketjureaktioiden kautta kuten aamiaiskoneilla on tapana, se kuuluu luonteeseen.

Menestys ei tarkoita minulle välitöntä onnistumista tai nopeaa suosiota. Kaipaan pitkäaikaista kestävyyttä ja mahdollisuutta palata takaisin askelissani. Tykkään myöntää olleeni väärässä koska sitten voin tehdä paremmin. Asioiden arviointi jää jälkiviisaille ja vaikka ensimmäinen olettamukseni älypuhelimista osoittautui vääräksi, se teki vuosien aikana kohdallani täydellisen ympyrän palaten lähtöruutuun. Sen kokeneena totean, että kosketusnäytön paraneminen ei pelastanut sen käytettävyyttä. Pakenen kuplasta puhkaisemalla sen.

Toivottavakaa minulle onnea!

Rannekello

Kämpän siivous muuttoa varten on aloitettu. Kahdeksan vuoden asumisen aikana olen tehnyt töitä kahdella kirpputorilla ja tekstiilinlajittelussa josta voi päätellä tavaraa kulkeutuneen kotiinkin asti. Luovuttavaa siis löytyy ja uusiin aloituksiin kuuluu pöydän pyyhkiminen puhtaaksi. En aio kantaa kaikkea tulevaan asuntoon ja nyt suurella vaivalla käyn aineellisen omaisuuteni yksitellen läpi tunnustellen kipinöikö niistä iloa. 

Haluan uudistaa palettiani perusteellisesti. Pohdin kuinka saisin ympäristöstäni luovemman ja tuotteliaan. Olen törmännyt toistuvasti samaan seinään ajankäytön suhteen, tarkemmin kuinka älypuhelin on tuonut elämääni paljon vieden vastaavasti mennessään. Yritän kehittää terveitä rajoja sillä en halua luopua siitä kokonaan ainakaan vielä. Huomasin alkuvuodesta pitäessä luuria pidempiä aikoja suljettuna aloin tuottamaan enemmän omaa sisältöä. Kirjoittamisesta on tullut päivittäistä ja nautin siitä valtavasti. Toivon saman käyvän myös piirtämisen ja lukemisen suhteen. Ajattelin käydä täällä läpi ajatuksia ja erilaisia keinoja joilla saavuttaisin sen. Aloitetaan rannekellosta.

Gilmoren tytöt

Elokuu livahti ohitseni. Olen istunut omillani ja lajitellut koruja tilpehöörikassiin jonka sisällytän muuton yhteyden penkojaisiin. Olen viimeisen vuosikymmenen aikana työskennellyt kahdella eri kierrätystorilla ja yhdellä tekstiilinlajittelupisteellä. Sen lisäksi tykkään kiertää kirpputoreja mitä olen äitini kanssa harrastanut ihan alusta alkaen. Hän istutti kiinnostuksen niihin jo ihan taloudellisista ja käytännön syistä. Vuosien mittaan olen harjaantunut erinomaiseksi kirppisvaeltajaksi ja kehittänyt omat keinoni joilla tehokkaammin tehdä löytöjä. Siinä määrin etten koskaan oppinut hakemaan tarvitsemaani ensimmäisenä marketista tai löytämään sopivaa ylle vaatekaupoista vaikka rekissä roikkuu kaikki mahdolliset koot. Kaikki on opittavissa eikä ole itsestäänselvyys että uusi on parempi.

Löytämisestä saatu mielihyvä on vastaava dopamiinipotku kuin hyvässä alennusmyynnissä. Yhtälailla siihen jää koukkuun ja kertyneen tavaran määrä sen paljastaa kun sitä kaikkea pakkaan muuttolaatikoihin. Pidän kauniista asioista ja erityisesti käytöstä unohdetuista esineistä, kuten posliininen herkillä kukilla maalattu ruokakello tai kädessä kannettava kynttilänjalka ennen taskulamppuja. Olen ollut aina tietoinen kuinka tavaraa on maailmassa yllin kyllin meille kaikille. Sen määrä on loputon ja uuden hankkiminen lähes kohtuuton ajatus. Jälkimmäinen on rajautunut selkeästi tarpeeseen sillä aina ei kirpputoreilla ja kierrätyskeskuksissa asuvat kaaoksen henget osaa tai halua tekemään löytöjään tarkalla aikataululla. Kunnioitan sitä ja usein kaivattu löytyy myöhemmin omasta takaa, omin käsin tehtynä tai sieltä marketin alesta. Se on tärkeysjärjestyksien asettelua ja lopulta silkkaa nautintoa. Etsimistä tekee omaksi iloksi eikä se tunnu vaivalloiselta sen rinnalla vaikka kaikki olisi heti saatavilla. Joku järki käteen, ei minun kuulu kaikkea kaunista omistaa. Tärkein ajatus taustalla on kysyä itseltään mitä edes tarvitsee ja haluaa. Vastaamiseen menee ja kuuluukin mennä aikaa ettei tyydy hetken mielijohteesta sekundaan.

Aloin katsomaan Gilmoren tyttöjä alusta. En ole nähnyt ensimmäistä kautta enempää. Moni muistelee sarjaa lämmöllä, sellaisena kotoisana nostalgisena takkatulena jonka äärellä juo villasukat jalassa kuumaa kaakaota. Päätin antaa tilaisuuden ja olen siitä kovin iloinen. Sarja alkoi vuonna 2000, se kapseloi hyvin ajan kuvaa joka tuntuu täältä tulevaisuudesta käsin ihanan yksinkertaiselta. Olen vasta alussa mutta tehnyt jo muutaman tärkeän huomion. Ensimmäinen on ilmeisin. Kenelläkään ei ole älypuhelimia tai edes laajakaistaa. Tietokoneita vilahtaa kohtauksissa harvoin ja ihmiset kirjoittavat kaiken käsin hotellin vastaanottoa myöten. Sarjan keskeisen Luke's kahvilan seinällä roikkuu kyltti jossa kielletään matkapuhelimien käyttö. Kaupungin ihmiset kokoontuvat säännöllisesti puhumaan yhteisön asioista ja viikonlopun elokuva vuokrataan erikseen. Teknologia katoaa taustalle ja ihmiset elävät arkea ilman alituista eksistentiaalista kauhua kahvilan isäntää lukuun ottamatta. Hän on sarjan tuomiopäivän profeetta johon suhtaudutaan huumorilla ja kuvataan lähes ilottomana. Muistuttaen karvaasti katsojille ettei mikään tullut yllätyksenä.

Vaikka sarja on hyväntuulinen ja mikään kyläyhteisö tuskin oikeasti niin yhteisöllinen kuin Star's Hollow, se tarjoaa jotain konkreettista mistä ottaa mallia. Siinä missä uusi ei ole aina oletuksena parempi, ei myöskään entistä nopeampi kehitys kehitystä jonka perässä on mahdotonta enää pysyä. Palataan alun perin miettimään minkälainen eläin ihminen on ja mitä se oikeastaan tarvitsee kukoistaakseen sellaisenaan. Olemme todistaneet itsellemme että kykenemme mihin tahansa, siinä määrin että tarvitsemme pian kyberneettisiä implantteja hyödyntääksemme kehityksen koko potentiaalia. Luomme itsellemme vierasta teknologiaa ja se vieraannuttaa. Se pakottaa meitä menemään sitä kohti enemmän kuin sen tulemaan meitä itseämme vastaan. Eikä kehityksen tarvinnut mennä kovin pitkälle sitä varten. Siihen riitti että saimme kaiken mahtumaan kämmenelle.

Lorelei on koukussa kahviin ja Rory rakastaa lukemista. Draama tapahtuu koulun tanssiaisissa ja perheillallisilla. Arkea eletään päivä kerrallaan vuodenaikojen vaihtuessa ja vaikka välillä tulee vastoinkäymisiä se on kaikki elämänmakuista. Kenelläkään ei ole kiire minnekään ja veranta riittää juhlapaikaksi. Väki on tyytyväistä siellä minne ovat asettuneet eikä jatkuva suorittaminen paranna kenenkään oloa. Se on utopiaa jonkalaiseksi sitä en koskaan osannut mieltää. Gilmoren tyttöjä katsoessa en kaipaa enää lentäviä autoja. Sitäkin on ikävä kun sarjoja seurattiin yksi jakso kerran viikossa. Juonesta puhuminen on poistunut kokonaan keskusteluista korvautuen velvollisuutena katsoa kaikki kerralla ettei pilaa itseltään mitään yllättäviä käänteitä. Haluan oppia elämään uudestaan tai ainakin ottaa takaisin sen mistä edellisessä pidin. En pidä tästä risteyksestä joka tuntuu vaativan että jotta siinä onnistuisi joudun älylaitteestani luopumaan kokonaan tai jatkaa ehdoitta sen petaamalla tiellä kärsien seurauksista. Aivan kuin ei muka olisi minkäänlaista mahdollisuutta niitä sovittaa toisiinsa. Valintani on silloin ilmeinen, jos laite on jatkossakin yhtä myrkyllinen otan siitä eron. En halua ajatella kuin narkomaani enkä syyttää itseäni etten pysty asettamaan sille rajoja kun on tullut selkeäksi kuinka vähän se niitä kunnioittaa. Haluan palata aikaan jossa suurin riesani on liiallinen kofeiinin saanti. 

Niin yksinkertaiselta kuin ratkaisu näyttää, vahinko on monella tapaa jo tapahtunut. Takaisin kääntyminen ei ole myöhäistä, mutta tulee olemaan vaikeaa monelle. Enkä haluaisi mennä äärimmäisyyksiin vaikka metsään muuttaminen välillä houkuttelee ja kalastaminen on erinomainen harrastus. En ihmettele miksi yksinkertaisen mökkielämän ihannointi on kasvanut ja yhä useampi käy samoja ajatuksia läpi kuin itsekin tässä. En ole kuitenkaan teknologiaa vastaan, olen vain vastaan ajatusta ettei sitä voi kehittää ystävällisemmäksi ja kaikki vastuu kaadetaan käyttäjälle inhimillisen vuorovaikutuksen puuttuessa. Olen järkyttynyt että vuosituhannen alussa alkanut draamakomedia yksinhuoltajaäidistä ja tämän tyttärestä syrjäyttää ihanteellisuudessaan Atlantiksen. Se paljastaa tärkeimpänä kuinka lopulta viimein tarvitsemme kaikista eniten toisiamme.

Tästä matkasta haluan täällä kirjoittaa, se on kuitenkin hiton näppärä kapine joten rajojen luomista on väkisin harjoiteltava jos haluaa siitä pelkän hyödyn irti. Tarkoituksenani on kierrättää menneestä parhaat palat nykyisyyteen. Kohdata kasvotusten kasvavaa ongelmaa ja aloittaa focaccian tuoksuinen kapina. Löysin romulaatikosta vanhan digipokkarini jonka laitoin käsilaukkuun. Sen ottamien kuvien laatu voisi olla parempikin, olen kuvanlaadusta kuitenkin valmis tinkimään jos se vie minua lähemmäs Star's Hollowta. 

━━ ••●•• ━━

Muistanen ikuisesti hyvän ystäväni vastauksen kun en halunnut vielä palata kotiin ihanan viikonlopun jälkeen jolloin käytiin hyvien tyyppien kanssa elokuvissa ja treenattiin diskoliikkeitä aamuyöllä uudessa paikallisessa. Sanoin harmitellen kuinka on ollut niin mukavaa pitkästä aikaa etten halua vielä poistua tästä kuplasta ja hän heti perään selvensi, oliko huolenani sittenkin palata kuplaan takaisin. Samassa muistin mikä on minun normaali. En aio unohtaa sitä enää koskaan.

Siirtymä tapahtuu asteittain, mikäli ei onnistu repäisen sen irti kuin laastarin. Elän toivossa ja jaan parhaani mukaan itselleni sopivimmat ratkaisut jos niistä muutkin saa ideoita. Muuttamisen aikana kaikki hukkuu ja kaikkea vanhaa ilmaantuu, joten keräsin talteen esineitä joille tulee oleman eniten käyttöä. Sanelukone, rannekello, digipokkari, bullet journal päiväkalenteriksi, ulkoinen muistikortin lukija ja tietenkin palikkapuhelin latureineen. Listaa jatketaan kun tarvetta ilmaantuu. Pyrin olemaan hankkimatta enempää ellei sopivaa tule käytettynä vastaan. Kuten herätyskello tai kannettava CD-soitin. Vanhaa Nokian palikkaa käytän niin kauan kun se toimii.

Ajatuksena ei ole kerätä ympärilleen romua vaan löytää unohdetulle tavaralle uudestaan käyttöä. Tahdon vähentää tarvetta tarttua alitajuisesti älypuhelimeen aina kun haluan tietää ajan tai ottaa kuvia. Joudun kouluttamaan lihasmuistini ja asenteeni uusiksi. Kaikki tuskin käyttää kaikkea listaamaani, tiedän vain omat tarpeeni luovana henkilönä ja nuo ovat ne välttämättömimmät. Koska en täysin halua luopua laitteestani sen selkeiden hyötyjen vuoksi kuten kuvien muokkaus ja jakaminen, joudun varautumaan epäonnistumisiin. Tämä on hyvin henkilökohtainen asia ja ilman erillistä vastuuvapauslauseketta toivon kaikkien sen ymmärtävän. 

Kannan tästä paljon ahdistusta ja huolta yksinäisyydestä. Tuntemattoman pelko ja tottumattoman epämukavuus suurena taakkana. Tuntuu kuin hylkäisin vastuuni kannatella koko maailmaa harteillani ja sillä tulisi olemaan vakavia seuraamuksia. Työstän sitä tunnetta päivittäin kuinka itselleni hyvän tekeminen ei ole muilta pois eikä tee minua itsekkääksi. Velvollisuuteni on pitää itsestäni huolta ettei muiden tarvitse olla huolissaan. Pahoitteluni etukäteen että tulen olemaan entistä vähemmän saatavilla vaikka todennäköisesti minusta tullaan tämän myötä kuulemaan enemmän.

Ensi viikon jaksossa puhumme rannekelloista. Sama lepakkoaika, sama lepakkokanava.